— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?
— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta…
— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä, sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt, jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä suosittelevansa rehellistä miestä… Mutta kaikki tämä hiiteen, ja tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.
— Syytäisitte? Hm… Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.
Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen jalkansa toisen yli.
Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä esimerkiksi (hän osoitti sormellaan Kirkasta sielua), minä vaikenin, ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi, koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään. En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä, tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt… nyt, kun nämä hölmöt… nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään pitää piilossa… nämä hölmöt kuitenkin, minä… minä… no niin, minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta, erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa, hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä… Sillä ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän sarkastisesti ja kärsimättömästi.
Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija Mihailovnan ympärillä hääriessään.
— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata uteliaisuutensa.
— Tämä on… tämä on… piru… Enhän minä ole syypää siihen, että luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä… lahjakkaana, se on, joka ymmärtää… piru…
Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.