— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja luki ääneen runon:
KIRKAS SIELU.
Syntyjään ei ollut suuri, rahvaaseen vei sukujuuri. Mutta tsaarin kostotöistä, aateliston pakkovöistä tarpeen sai ja teille lähti, joill' on tyrmä johtotähti: Haastoi vapautta uutta, veljein yhdenvertaisuutta.
Vastarinnan lipun nosti. Paollansa maasti osti suojan tsaarin pyöveliltä, ruoskalta ja pihtimiltä. Kansa, sorron painon alla, kapinoimaan kaikkialla oli valmis. Taškentissa, — Smolenskissa mielet kuohui.
Ylioppilasta kotiin vartoi kaikki suuriin sotiin: lyömään aateliston kasaan, maassa omaisuudet tasaan jakamaan ja pakottamaan hornan suureen tuuttiin samaan kirkot, vihkimiset, perheet — ajan menneen julkierheet.
[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]
— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisi
Pjotr Stepanovitš.
— Te kai tunnette tuon upseerinkin?
— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.
— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.