— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.
— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi toimia vanhan tavan mukaan.
— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.
— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä olisi koko juttu selvä.
— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus tehtiin.
— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.
— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja toiseksi… — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää häneltä jotakin uutta.
— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa: Kirkas sielu! Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin, Kirkas sielu, toden totta. Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut esiin?
— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.
— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.