— Ette siis tiedä?
— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!
— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.
— Oh!… Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin, kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä merkitsee ei mitään! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä joku muukin täällä… No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta siinä kaikki viheliäisiä houkkioita… mutta minä puhun vain Šatovin puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen, hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla! Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole aavistustakaan.
— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen. Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät epäilemään herra Šatovia?
Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille paperilapun.
— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle. Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt, pari sanaa sisältävä:
»Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan.
Painattakaa ulkomailla.
Iv. Šatov.»
Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse, joinakin hetkinä erittäin.