— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, — että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla… Onhan tämä kai selvää?
— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut? Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti viekkaan ironisesti.
Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville ulkomaille… ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia kerran on niin?
Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.
— Ehkä tiedänkin jotakin… — Lembke osasi taitavasti välttää kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?
— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš, jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat, niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.
— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?
— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari, kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni: Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.
Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»
— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja… ja… että sen todella on kirjoittanut herra Šatov?