— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin tulee, niin hän näytti sen minulle itse.
— Te siis olette itsekin…
— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru… ja Šatov levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta ajattelee.
— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta miksi tämä runo?
— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta siksi, että olen palannut… Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia minä vasta parhaillaan alan tarkkailla… muuten, en ole niinkään likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa: siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä, yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään, ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä… Kaikkein parasta olisi kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen, kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua… Ja silloin hän on varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton. Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä, ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi päivää… Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle. Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?
— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. —
Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?
— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi… No, ja kaikki se, mikä koskee sitä puolta… mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää, mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin, tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen melu… Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian kuumaverinen, kas niin on asia.
— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta, vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen ylivallan.
— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas, kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš, älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan siksi, että on tosi kysymyksessä.
— Kuulin… — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan, — kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista… ja teitte sen jonkinlaisen katumuksen muodossa.