— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta. Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten tapa on.
— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä ole niinkään… Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra Stavroginkin on…
— Mitä herra Stavrogin on?
– Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä…
— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos kenelle oli siitä ilmoitettu… Hm… Stavrogin — hän on jotakin aivan päinvastaista, aivan täydelleen Avis au lecteur! [»Huomautus lukijalle», salaviittaus.]
— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni jonkinlaisia ohjesääntöjä.
— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään. Adieu.
Avis au lecteur! — huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.
Hän oli jo ovella.
— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.
Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.