— Mutta entäs, jos tämä onkin joku, joka todella aikoo ilmiantaa?
— Se on hyvin vähän luultavaa, — huomautti Pjotr Stepanovitš kuivasti. — Mitä merkitsee tuo sähkösanoma kolmanteen osastoon ja eläke? Sehän on ilmeinen häväistyskirje.
— Kyllä niinkin, — Lembke oli jo hieman häpeissään.
— Tiedättekö mitä? Antakaahan se minulle, minä varmasti saan tästä selvän. Otan siitä selvän pikemmin kuin tuosta muusta.
— Ottakaa se, — von Lembke suostui tähän tosin hieman epäröivänä.
— Oletteko jo näyttänyt sitä jollekulle?
— En, en suinkaan, en kenellekään.
— Ei siis Julija Mihailovnallekaan?
— Jumala siitä varjelkoon, älkää Herran nimessä tekään hänelle sitä näyttäkö! — huudahti Lembke kauhistuen. — Hän voi joutua aivan suunniltaan… ja suuttuu minuun kauheasti.
— Aivan niin, te siitä ensimmäisenä saisitte kärsiä, sanoisi vielä, että kai te sen ansaitsettekin, koskapa kerran teille sellaista kirjoitetaan. Kyllä me tiedämme, mitä on naisen logiikka. Mutta hyvästi nyt. Jos hyvin käy, niin ehkäpä jo kolmen päivän kuluttua voin esitellä teille tekijän. Mutta muistakaa välipuhettamme!