IV.

Pjotr Stepanovitš ei ehkä ollut niinkään tyhmä, mutta hän oli mies, joka, kuten pakkotyövanki Fedjka oli sanonut, »päättää, että ihminen on sitä tai tätä, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen». Nytkin hän lähti von Lembken luota täysin varmana siitä, että hän ainakin kuudeksi päiväksi oli saanut tämän rauhoittumaan, ja tämä aika taas oli hänelle äärimmäisen välttämätön. Mutta koko laskelma oli aivan väärä. Ja kaikki perustui vain siihen, että hän itse luulotteli alusta alkaen ja kerta kaikkiaan, että Andrei Antonovitš oli täydellinen typerys.

Kuten jokainen sairaalloisen epäluuloinen ihminen, niin Andrei Antonovitškin joka kerta oli ollut iloisen luottavainen aina ensi hetkenä epätietoisuudesta selvittyään. Asian uusi käänne näyttäytyi hänelle aluksi hyvin miellyttävässä valossa, siitäkin huolimatta, että se oli omiaan aikaansaamaan uusia, sangen monimutkaisia puuhia. Ainakin kaikki entiset epäilykset hävisivät nyt olemattomiin. Kaiken lisäksi hän viime päivinä oli ollut hyvin väsynyt, oli tuntenut olevansa niin perin vaivautunut ja avuton, että hänen sielunsa suorastaan janosi rauhaa. Mutta voi, nyt hän oli taas levoton. Pitkäaikainen Pietarissa oleskelu oli jättänyt hänen sieluunsa, lähtemättömät jäljet. »Uuden polven» sekä julkiset että salaiset vaiheet hän tunsi kyllin tarkasti, olihan hän utelias mies, kokoilipa julistuksiakin mutta koskaan hän ei ollut ymmärtänyt, miten ne olivat saaneet alkunsa, ja nyt hän oli aivan kuin metsässä. Kaikilla vaistoillaan hän aavisti, että Pjotr Stepanovitšin sanoissa oli jotakin aivan mahdotonta jotakin muodotonta ja suhteetonta, — »vaikka piru sen oikein tietää, mitä kaikkea tuossa uudessa polvessa voi tapahtua», — hän mietiskeli kokonaan eksyen kuvitteluihinsa.

Mutta samalla hetkellä aivan kuin tahallaan Blüm pisti päänsä esille. Sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš oli ollut sisällä, tämä oli odotellut siinä lähettyvillä. Tämä Blüm lienee ollut kaukaista sukuakin Andrei Antonovitšille, hyvin kaukaista tosin, mutta kaiken ikänsä hän oli saanut sitä huolellisesti ja pelokkaasti pitää salassa. Pyydän lukijalta anteeksi, että tästä mitättömästä henkilöstä minun on tässä mainittava pari sanaa. Blüm oli noita omalla laillaan »onnettomia» saksalaisia, — eikä ollenkaan siitä syystä, että hän olisi ollut äärimmäisen lahjaton, vaan jostakin aivan käsittämättömästä syystä. »Onnettomat» saksalaiset eivät ole mikään myytti, vaan he ovat todella olemassa, vieläpä juuri Venäjällä, ja muodostavat aivan oman tyyppinsä. Andrei Antonovitš oli tuntenut häntä kohtaan mitä liikuttavinta myötätuntoa, ja aina, missä suinkin oli mahdollista, kohotessaan esim. itse virkaurallaan, hän oli aina samalla huolehtinut, että tämäkin sai silloin entistä korkeamman aseman hänen virastossaan, mutta tätä ei onnistanut sittenkään missään. Milloin tuo virka lakkautettiin, milloin vaihtuivat päälliköt, kerran hän oli joutua toisten mukana syytteeseenkin. Hän oli hyvin täsmällinen, mutta jollakin tavoin aivan aiheettomasti, ja hänen alakuloinen juroutensa häntä suorastaan vahingoitti. Hän oli punatukkainen, pitkähkö, kumaraselkäinen, ikävän surullinen, vieläpä hentomielinenkin, mutta kaikesta alistumisestaan huolimatta rajattoman itsepäinen ja omavaltainen kuten härkä, vaikka kaikkea tätä hän aina oli sopimattomana hetkenä. Andrei Antonovitšia kohtaan hän vaimoineen sekä lukuisine lapsineen oli aina osoittanut mitä hartainta kiintymystä. Hänestä ei pitänyt kukaan muu paitsi Andrei Antonovitš. Julija Mihailovna oli hylkinyt häntä alusta alkaen, mutta ei ollut jaksanut voittaa miehensä itsepäisyyttä. Tämä olikin aiheuttanut heidän ensimmäisen perheriitansa, joka oli tapahtunut aivan heti häiden jälkeen heidän ensimmäisinä kuherrusviikkoinaan, kun Julija Mihailovna oli äkännyt Blümin olemassaolon, tätä näet oli huolellisesti koetettu pitää häneltä piilossa, ja hänelle oli paljastunut heidän nöyryyttävä ja salainen sukulaisuutensa. Andrei Antonovitš oli silloin kädet ristissä rukoillut puolisoltaan myötätuntoa Blümiä kohtaan, oli tunteellisesti yrittänyt kertoa tämän elämäkerran ja heidän lapsuudenystävyytensä, mutta Julija Mihailovna oli pitänyt itseänsä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, olipa käyttänyt tahtonsa perille ajamiseksi tehokkaaksi tunnettua pyörtymiskeinoakin. Mutta von Lembke ei ollut väistynyt askeltakaan, oli vain ilmoittanut, että hän ei luovu Blümistä ikänään eikä työnnä häntä luotaan, niin että Julija Mihailovnan oli lopulta ihmetellen alistuttava sietämään Blümiä. Silloin päätettiin, että heidänvälistä sukulaisuuttansa oli pidettävä salassa entistäkin huolellisemmin ja että, jos suinkin mahdollista, Blümin sekä nimi että isännimi muutettaisiin, sillä jostakin syystä tätäkin sanottiin Andrei Antonovitšiksi. Blüm ei meillä tutustunut kehenkään, paitsi erääseen saksalaiseen apteekkariin, ei käynyt koskaan vierailuilla kenenkään luona ja eli tapansa mukaan hyvin yksinäistä saiturin elämää. Hän oli jo kauan ollut selvillä myös Andrei Antonovitšin kirjallisista pikkusynneistä. Hänet kutsuttiin usein vartavasten ja salaa kuuntelemaan romaanin lukemista, niin että hänen toisinaan oli istuttava paikoillaan kuten tukki kuusikin tuntia peräkkäin. Hän hikoili, jännitti kaikki voimansa, ettei olisi nukahtanut ja koetti hymyillä. Kotiin tultuaan hän yhdessä pitkäraajaisen, kuivahkon laihan vaimonsa kanssa huokaili ajatellessaan hyväntekijänsä onnetonta heikkoutta venäläisen kirjallisuuden suhteen.

Andrei Antonovitš katsahti äsken tulleeseen Blümiin surullisin ilmein.

— Pyytäisin sinua, Blüm, jättämään minut nyt rauhaan, — hän alkoi puhua levottoman nopeasti, nähtävästi peläten, että keskustelu, jonka Pjotr Stepanovitšin tulo oli äsken katkaissut, jatkuisi edelleen.

— Ja kuitenkin, senhän voisi järjestää aivan huomaamattomasti, ilman vähintäkään hälinää, teillähän on kaikki valtuudet, — kunnioittavasti, mutta lujasti Blüm yritti inttää vastaan ja läheni selkä köyryssä pienin askelin yhä lähemmäksi Andrei Antonovitšia.

— Blüm, sinä olet minulle niin uskollinen ja aina niin valmis tekemään palveluksia, että minua joka kerta sinut nähdessäni oikein peloittaa.

— Te puhutte aina niin terävästi ja olette itse aina niin tyytyväinen sanoihinne, että ilmilausuttuanne sanottavanne nukahdatte heti rauhallisesti. Mutta sillä te juuri vahingoitatte itseänne.

— Blüm, pääsin äsken juuri varmuuteen siitä, ettei ole ollenkaan kysymys siitä, ei ollenkaan.