— Julija Mihailovna! Mene tie-hesi, Blüm, — huudahti von Lembke äkkiä kuultuaan vaimonsa äänen viereisestä huoneesta.
Blüm vavahti, mutta ei hellittänyt.
— Mutta sallikaahan minun, sallikaahan… — hän jatkoi yhä hyökkäystään puristellen molempia käsiään rintaansa vastaan.
— Mene tiehesi! — sähähti Andrei Antonovitš hampaidensa välistä, — tee kuten tahdot.. myöhemmin… voi hyvä Jumala!
Oviverho kohosi, Julija Mihailovna tuli huoneeseen. Hän pysähtyi arvokkaan ylhäisesti huomatessaan Blümin, katsahti häneen loukkaavan yliolkaisesti, aivan kuin tämän henkilön pelkkä läsnäolokin jo olisi ollut loukkaus häntä kohtaan. Blüm kumarsi syvään, ääneti, kunnioittavasti ja aivan kyyryssä pelkästä kunnioituksesta hiipi varpaillaan ovelle kädet levällään sivuilla.
Liekö kaikki johtunut siitä, että hän todella käsitti Andrei Antonovitšin viimeisellä hysteerisellä huudahduksellaan tarkoittaneen sitä, että hänen oli lupa menetellä kuten tahtoi, vai liekö hän tässä tapauksessa hieman tinkinyt omantuntonsa kanssa hyväntekijänsä ehdottomaksi hyödyksi, liiankin varmana siitä, että loppu työn kaunistaa mutta, kuten näemme myöhemmin, tästä päällikön ja hänen apulaisensa keskustelusta oli kuitenkin mitä odottamattomin seuraus mikä sai monen hyvälle tuulelle. Asia tuli julkiseksi, herätti Julija Mihailovnan julman vihan, ja kaikki tämä sai Andrei Antonovitšin aivan lopullisesti pois raiteilta kaikkein kriitillisimpänä aikana sekä syöksi hänet mitä surkeimpaan epävarmuuteen.
V.
Sinä päivänä Pjotr Stepanovitšilla oli paljon puuhaa. Von Lembken luota hän lähti kiireesti Jumalanilmestyksenkadulle, mutta kulkiessaan Häränkadulla sen talon ohitse, jossa Karmazinov piti asuntoaan, hän äkkiä pysähtyi, naurahti ja meni tämän luo. Hänelle vastattiin: »Teitä odotetaan», mikä huvitti häntä suuresti, koska hän ei ollut ollenkaan ilmoittanut tulostaan.
Mutta suuri kirjailija odotti todella häntä, olipa odottanut jo eilenkin ja toissa päivänä. Neljä päivää sitten hän oli jättänyt Pjotr Stepanovitšille »Merci'nsä» käsikirjoituksen, hänenhän oli määrä lukea se Julija Mihailovnan järjestämän juhlan yhteydessä pidettävässä kirjallisessa matineassa, ja tämän hän oli tehnyt vain pelkästä ystävällisyydestään, täysin varmana siitä, että hän tällä tavoin suuresti mairitteli nuoren miehen itserakkautta näyttäessään hänelle suurteoksensa jo ennakolta. Pjotr Stepanovitš oli jo kauan sitten pannut merkille, että tämä kunnianhimoinen, hemmoiteltu ja suorastaan loukkaavan eristäytyväinen niiden suhteen, joita hän ei hyväksynyt, tämä miltei »valtiollinen äly» aivan yksinkertaisesti haeskeli hänen suosiotansa, vieläpä ihmeteltävän ahnaasti. Minusta tuntuu siltä, että nuori mies lopulta aavisti, että vaikka tämä ei pitänytkään häntä koko Venäjän salaisesti vallankumouksellisen joukon esiratsastajana, niin ainakin hän oli tämän mielestä muudan kaikkein huomatuin henkilö, jolle koko Venäjän vallankumouksen pyhimmät salaisuudet oli uskottu ja jolla oli kiistämätön vaikutusvalta nuorisoon. Pjotr Stepanovitšia huvitti tämän »Venäjän viisaimman miehen» ajatusten juoksu, mutta kuitenkin hän oli erinäisistä syistä aina näihin asti väitellyt mielipiteiden vaihtoa.
Suuri kirjailija asui tilanomistajatar-sisarensa kodissa. Tämä oli erään kamariherran vaimo, ja molemmat aviopuolisot suorastaan jumaloivat kuuluisaa sukulaistaan. Mutta tämän tällä kertaa saapuessa vierailulle he molemmat olivat suureksi mielipahakseen Moskovassa, niin että vain kamariherran hyvin kaukaisella ja köyhällä sukulaiseukolla, joka asui näiden talossa ja oli jo pitkän aikaa huolehtinut kokonaan näiden taloudesta, oli kunnia ottaa vieras vastaan. Koko talo oli varpaillaan herra Karmazinovin tulon johdosta. Eukon oli määrä ilmoittaa Moskovaan melkeinpä jok'ikinen päivä siitä, miten tämä oli suvainnut nukkua, mitä oli suvainnut syödä, olipa tämä kerran lähettänyt sellaisenkin sähkösanoman, jossa oli tiedoitettu, että kuuluisan kirjailijan oli kerran ollut pakko kaupunginpään luona pidettyjen kutsupäivällisten jälkeen ottaa lusikallinen määrätynlaista lääkettä. Kirjailijan huoneeseen eukko ei uskaltanut tulla juuri koskaan, vaikka tämä kohtelukin häntä ystävällisesti — tosin hyvin pidättyvästi — ja puhui hänen kanssaan vain, milloin se oli ehdottomasti välttämätöntä. Kun Pjotr Stepanovitš tuli huoneeseen, kirjailija oli parhaillaan syömässä aamiaiskyljystänsä, jota seurasi puoli lasillista punaviiniä. Pjotr Stepanovitš oli ollut hänen luonaan ennenkin ja tavannut hänet aina tämän aamiaiskyljyksen parissa. Kuuluisa mies oli syönyt aamiaisensa hänen läsnäollessaan kertaakaan tarjoamatta sitä hänelle. Kyljyksen jälkeen tuotiin pieni kupillinen kahvia. Lakeijalla, joka toi ruoan, oli yllään hännystakki ja jaloissa pehmeät, kuulumattomat jalkineet sekä käsissä hansikkaat.