— Ahaa! — Karmazinov kohottautui sohvalta pyyhkiellen suutaan ruokaliinalla. Hän näytti vilpittömän iloiselta ja lähestyi syleilemään, mikä on hyvin luonteenomaista venäläisille, jotka jo ovat tulleet hieman liian kuuluisiksi. Mutta Pjotr Stepanovitš muisti hyvin jo entisestään, että tämä oli kyllä itse syleilevinään, mutta oikeastaan hän vain ojensikin poskensa, ja siten tapahtui aina sama temppu: vain kaksi poskea kohtasi toinen toisensa. Karmazinov ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan istahti sohvalle ja miellyttävästi osoitti Pjotr Stepanovitšille istumapaikan viereiseen nojatuoliin, johon tämä heti retkahtikin mukavasti.
—- Ette kai te… ette kai haluaisi aamiaista?
— Isäntä kysyi tällä kertaa vastoin tapaansa, mutta kuitenkin tavalla, joka osoitti selvästi, että hän odotti vastaukseksi kohteliasta kieltäytymistä. Pjotr Stepanovitš ilmoitti kuitenkin haluavansa syödä. Isännän kasvot peitti varjo, hän oli loukkaantunut ja ihmeissään, mutta tätä kesti vain hetken. Hermostuneesti hän soitti palvelijaa ja huolimatta hienosta kasvatuksestaan inhon vivahdus äänessään käski tuoda toisen aamiaisen.
— Haluatteko kyljyksen vaiko kahvia? — hän tiedusteli vielä kerran.
– Sekä kyljyksen että kahvia, ja viiniäkin pitäisi saada lisäksi, olen nälkäinen kuin susi, Pjotr Stepanovitš vastasi aivan rauhallisena tarkastellen isäntänsä pukua. Herra Karmazinovin yllä oli jonkinlainen vanusisusteinen kotinuttu, joka muistutti naisten ruumiinmukaista takkia, jossa oli helmiäisnapit ja joka oli melkeinpä liian lyhyt niin että se ei ollenkaan soveltunut hänen pyöreähkölle vatsalleen eikä jalkojen yläosiin, jotka olivat tiukan pyöreät nekin. Hänen polviaan peitti lattiaan saakka ulottuva villainen, ruudullinen matkavaippa, vaikka huoneessa oli jokseenkin lämmin.
— Oletteko sairas, vai mitä? — huomautti Pjotr Stepanovitš.
— En, en ole, mutta pelkään tulevani sairaaksi tässä ilmanalassa, — kirjailija vastasi kirkuvalla äänellä, vaikka hän tosin lausuikin jokaisen sanan herttaisen selvästi ja miellyttävästi, herraskaisesti, teennäisen hienostelevasti. — Odotin teitä jo eilen.
— Minkä vuoksi? Enhän minä luvannut tulla.
— Niin, mutta teillähän on käsikirjoitukseni. Te… Te olette kai sen lukenut?
— Käsikirjoitusko? Minkälainen? Karmazinov säikähti.