— Niin, mutta olette te kai sentään tuonut sen mukananne? — Hän oli niin levoton ja säikähtynyt, että lakkasi syömästäkin,-ja hämmennyksissään katsoi Pjotr Stepanovitšiin.
— Niin, tarkoitatteko tuota »Bonjour'ianne»…
— »Merci'tä».
— No vaikkapa niinkin. Olen aivan sen unohtanut, enkä ole sitä lukenutkaan, ei ole ollut aikaa. En todellakaan tiedä, ei tunnu olevan taskuissakaan… ehkä se jäi jonnekin, ehkä pöydälleni. Älkää olko huolissanne, kyllä se löytyy — Ei, mutta… parasta olisi sentään lähettää heti sitä hakemaan. Sehän voi hukkua, ja sehän voidaan varastaa.
— No, kuka siitäkin nyt välittäisi. Ja mitä te suotta olette niin säikähtynyt. Julija Mihailovnahan kertoi, että teillä aina on useita jäljennöksiä, yhtä niistä kai säilyttää joku notaari ulkomailla, toista säilytetään Pietarissa, kolmatta Moskovassa, ja taidatte lähettää vielä yhden pankkiinkin säilyyn.
— Niin, mutta Moskovakin voi palaa ja sen mukana minun käsikirjoitukseni. Ei, parasta on lähettää heti hakemaan.
— Seis, kas tässähän se on! — Pjotr Stepanovitš veti takataskustaan esille postipaperipinkan. Se oli hieman rypistynyt. — Ajatelmaahan, aivan sellaisenaan, kuin sain sen teiltä, se on siitä saakka ollut takataskussani nenäliinani kera.. Unohdin kokonaan.
Karmazinov sieppasi ahnaasti käsikirjoituksensa ja hartaan varovaisesti alkoi sitä tarkastella, laski arkit ja arvokkaasti asetti ne toistaiseksi viereensä eri pöydälle, mutta niin, että hän näki ne joka hetki.
— Te ette taida lueskella paljoakaan? — hän ei malttanut olla huomauttamatta.
— En, en liikoja.