— Ja venäläistä kaunokirjallisuutta ette kai ensinkään?
— Venäläistä kaunokirjallisuutta? Odottakaahan, kyllä minä jotakin olen lukenut… »Sama matka»… tai »Matkalle»… tai »Tienristeyksessä», niinkö sen nimi lienee ollut, en muista. Siitä on jo kauan sitten, ehkä siitä on jo noin viisi vuotta. Ei ole aikaa.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Tultuani tänne vakuuttelin kaikille, että olette sangen viisas mies, ja nyt lienevät kaikki teihin aivan silmittömästi ihastuneet…
— Kiitän, — virkkoi Pjotr Stepanovitš rauhallisesti.
Tuotiin aamiainen. Pjotr Stepanovitš hyökkäsi ahnaasti kyljyksen kimppuun, söi sen siinä samassa hetkessä, joi viinin ja hörppäsi suihinsa kahvin.
»Tuo tolvana», Karmazinov katseli häntä mietteissään syrjäsilmin, kun hän pisti suuhunsa viimeisen ruokapalan ja joi viimeisen kulahduksen, »tuo tolvana lienee tajunnut oikein pisteliäät sanani… ja käsikirjoituksenikin hän on lukenut varmasti uteliaana, vaikka pitääkin jostakin syystä velvollisuutenaan valehdella. Mutta saattaahan olla niinkin, että hän ei valehtele, vaan on aivan vilpittömästi hölmö. Ei hän tosiaankaan liene suurikaan nero, piru hänet muuten periköön.»
Hän nousi sohvalta ja alkoi kävellä huoneessa nurkasta toiseen saadakseen ruumiinliikuntoa, hän teki näin säännöllisesti joka aamiaisen jälkeen.
— Joko piankin lähdette täältä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš istuen yhä nojatuolissaan ja sytytettyään savukkeen.
— Tulin oikeastaan tänne myymään maatilaani, kaikki on tilanhoitajani toimenpiteiden varassa.