— Tehän lienette tullut tänne senkin vuoksi, että siellä odotettiin sodan jälkeen kulkutauteja?
— En, en minä nyt aivan senkään vuoksi, — jatkoi herra Karmazinov hyväntahtoisesti ja korostellen lausuen joka sanan, sekä joka kerta kääntyessään nurkasta toiseen hermostuneesti sätkähdyttäen oikeata jalkaansa, vaikka tosin aivan huomaamattomasti.— Minä tosin, — hän hymähti myrkyllisesti — aion elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Venäjän herraspiirin yksilöt kuluvat liian nopeasti joka suhteessa. Mutta minä tahdon säilyä mahdollisimman kauan ja aionkin nyt siirtyä kokonaan ulkomaille. Siellä on ilmanala, nähkääs, suotuisampaa, koko rakennelma kivestä ja muutenkin kaikki lujatekoisempaa. Toivottavasti Eurooppa kestää vielä minun ikäni luulen. Mitä te ajattelette?
— Mistäpä sen tietäisin.
— Hm! Saattaahan tosin olla, että sielläkin kerran Baabelin torni romahtaa ja että sen kaatuminen tulee olemaan suuri (josta muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne, vaikka tosin luulenkin, että minun ikäni se kyllä vielä kestää), mutta eihän meillä Venäjällä oikeastaan olekaan mitään, mikä edes voisi romahtaa, tietenkin suhteellisesti puhuen. Meillä eivät romahda maahan kivet, vaan kaikki vetelöityy lokamereksi. Pyhä Venäjä ei mitenkään saata olla itse itselleen tukena. Yksinkertainen kansa vielä toistaiseksi jotenkuten pysyy pystyssä venäläisen Jumalansa varassa, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan venäläinen Jumalakaan ei ole ollut oikein luotettava, talonpoikaisreforminkin se vain hädintuskin kesti, ja silloinkin se jo horjahti pahasti. Ja kun lisäksi tulevat vielä rautatiet, ja kun tekin vielä… Venäläiseen Jumalaan en minä ainakaan usko vähääkään.
— Mutta entä eurooppalaiseen?
— En usko mihinkään. Minua on häväisty Venäjän nuorison silmissä. Olen aina seurannut myötätuntoisesti sen kaikkia liikkeitä. Minulle on näytetty täkäläisiä julistuksia. Ne hämmästyttävät, sillä niiden muotoahan eniten säikytään; mutta kaikki ovat sittenkin aivan varmoja niiden vaikuttavuudesta, vaikkakaan eivät aina myönnä sitä. Täällä ovat kaikki olleet kulkemassa alamäkeä jo kauan, ja kaikki sen itse tietävät, mutta ei ole vain, mihin voitaisiin tarrautua kiinni ja estää sitä. Tämän salaisen propagandan menestymisestä olen aivan varma jo senkin vuoksi, että Venäjä on nykyjään oikeastaan ainoa paikka koko maailmassa, jossa ilman pienintäkään vastustusta saattaa tapahtua aivan mitä tahansa. Ymmärrän liiankin hyvin, miksi varakkaat venäläiset vuosi vuodelta yhä enemmän ovat alkaneet tulvia ulkomaille. Se osoittaa, että heissä on itsesäilytysvaistoa. Jos laivan on määrä hukkua, niin rotathan siitä ensiksi pakenevat. Pyhä Venäjä on puinen rakennelma, köyhä kuin kerjäläinen ja… vaarallinen, ylimmissä kerroksissaan kunnianhimoisia kerjäläisiä elättelevä maa, mutta jonka enemmistö asuu kananjalkaperustuksille kyhätyissä hökkeleissä. Tämä kansa ihastuu jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, kunhan asia vain tehdään sille täysin tajuttavaksi. Hallitus yksin tekee enää vastarintaa, mutta sekin huitoo vain seipäällä pimeässä ja osuu omiinsa. Tässä on kaikki jo ennakolta määrätty ja päätetty. Venäjällä, sellaisena kuin se nyt on, ei ole tulevaisuutta. Minusta on tullut saksalainen, vieläpä pidän suorastaan kunniana olla sitä.
— Niin, mutta tehän mainitsitte julistuksista, sanokaahan kaikki, mitä ajattelette niistä.
— Niitä pelätään, niiden vaikutus on siis suuri. Julistus paljastaa valheen ja osoittaa, että meillä ei ole mitään, mihin voisi tarttua kiinni ja mistä saisi tukea. Ne ovat äänessä silloin, kun kaikki muut vaikenevat. Vaikuttavinta niissä on — huolimatta muodosta — niiden näihin asti ennenkuulumaton rohkeus katsoa totuutta suoraan silmiin. Tämä kyky katsoa totuutta suoraan silmiin on ominaista vain venäläiselle kansanheimolle. Ei, ei Euroopassa olla vielä niin rohkeita. Siellä on vielä kivinen hallitushuone, siellä voi vielä nojata johonkin. Sikäli kuin olen nähnyt ja voin päätellä, niin koko Venäjän vallankumouksellisen aatteen ydin on, että se kieltää kunniakäsitteen olemassaolon. Minua miellyttää, että kaikki tuo on ilmituotu niin rohkeasti ja pelkäämättä. Ei, Euroopassa ei sitä vielä tajuta, mutta meillä takerrutaan juuri tuohon. Venäläiselle on kunnia vain liikanainen, tarpeeton taakka. Se on ollut sille rasituksena sen historian kaikkina aikoina. Ei millään voi sitä niin viekoitella puoleensa kuin tunnustamalla rehellisesti, että »kunniattomuus on oikeutettua». Kuulun vanhaan polveen ja minun on tunnustettava, että pidän vielä kunniaa arvossa. Minua miellyttävät vain vanhat muodot, olen nähkääs sellainen raukka. Täytyyhän sitä kunkin jotenkuten elää aikansa loppuun.
Hän vaikeni samassa.
»Minä tässä puhun ja puhun», hän ajatteli; »ja tuo vain on vaiti ja odottelee. On kai tullutkin tänne sen vuoksi, että tekisin kysymykseni suoraan. Annapa kun teenkin sen.»