— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.
Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.
— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten aivan varma, että te ette petä.
—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan petosta enkä ei-petosta.
— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?
— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.
— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä… niin, tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus. Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?
— Se on aikomus vieläkin.
— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.
— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!