— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.
— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.
— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.
— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen, koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska… koska… eikä teidän tarvitse sitä tietääkään… Mitäs te nyt? Tahdotte teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.
Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.
— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, — hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne juostessani. Kuolen aivan janoon.
— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.
Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.
— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan, niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken, niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.
— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.