— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon, odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä minusta on yhdentekevää.
— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten täällä Venäjällä te olette minun… no niin, sanalla sanoen minun käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin, ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.
— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on yhdentekevää.
— Mainiota… Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata itserakkauttanne, mutta…
— Se ei ole itserakkautta.
— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.
— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei niitä sen vuoksi oteta.
— Kyllä jotkut ottavat.
— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne… ja ne on lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.
— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette ole muuttanut mieltänne.