— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön jäsen.
— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta lyijykynää ja paperia en tahdo.
— Mutta minkä vuoksi?
— En tahdo.
Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.
— Mutta tuo… onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.
— On.
— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.
— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua, ei kukaan näe.
— Kohta minä häntä tarvitsen.