— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla… Teillä on kasvot, no, sanalla sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.
— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen vuoksi. Milloin?
— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta, tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.
— Minkä vuoksi?…
— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.
— Mitä joutavaa, miksi?
— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että teistä on yhdentekevää.
— Ei, mutta miksi?
— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.
— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.