— Miten haluatte.
— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä, noin kello kymmeneltä.
— Tulkaa.
— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista… Mutta ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä siitä.
— Ottakaa ilmaiseksi.
Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.
— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään.
Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi vuoteella, tosin täysissä pukimissa.
— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, — oletteko pahastikin sairas?
Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään välähti jotakin ilkeätä.