— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan, niin me otamme itse, — vai mitä?
Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain…
— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.
— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä keino.
— Tiedän jo keinonne.
— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että salaisuus maksaa rahaa.
— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.
— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?
— Pjotr Stepanovitš kavahti.
— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?