Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti nyrkkinsä pöytään.
— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä kuten koiran lankkuaidan viereen!
Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin omituisessa mielentilassa.
— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut huoneeseen niin ihmeen uteliaana…
— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen sopivampaa.
Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.
— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä», — lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän piti yksin hallussaan.
— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti, — päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein totisinta väkeä.
— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.
— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».