— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt enkä myöhemminkään.
— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.
— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?
Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti…
— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut teidät tulemaan tänne, minun luokseni… ja saanut teidät tekemään ehdotuksenne.
— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.
— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele sitä yhä vieläkin?
— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle. Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».
Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti Stavroginia kasvoihin.
— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, — hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole naimisissa… ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa…