— Sitä ei saatakaan epäillä.
— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.
— Vihiltäkin?
— Sen jälkeenkin.
— Etteköhän vain erehdy?
– En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki välähtelee myös rakkautta ja… mielettömyyttä… mitä vilpittömintä ja äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan… tällaisia metamorfooseja mahdollisiksi.
— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaan
Lizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onko
Lizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?
Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä alas.
— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen. Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi, ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se, mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se. Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni, sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston teko, jota tuskin jaksan kestää.
— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?