VII.
Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti työhuoneeseen.
En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta, jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.
Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä. Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.
— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, — sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti: oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.
— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta sanotuksi.
— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš lujasti.
— Te olette siis… riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, Mavriki
Nikolajevitš.
— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut.
Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.