He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme suupielissä.
— Ja tuo teidän inhoittava Kirkas sielunne, jota minä en tahtonut painattaa, onko se jo painettu?
— On.
Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut sen muistikirjaani?
— Itse Herzen.
He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein vuoteeltaan:
— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.
— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?
— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.
»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»