— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.
— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?
— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan…
— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!
»Mutta… mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»
Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.
— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.
— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te aiotte myös puhua?
— Mistä te sen päättelette?
— Teidän on velvollisuus puhua.