Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, Pjotr
Stepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa.
Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.
— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.
— En, kuuntelen mieluummin teitä.
— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.
— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.
— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.
— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.
— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!
— Ei se tee mitään. Se non é vero.
— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.