— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.

— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. — Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään poliisikuntaan?

— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.

— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.

— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Meikäläisten parissa.

I.

Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa, Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti». Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta huolimatta… Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa, kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa, aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille, että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus, joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin, että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja, jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen, viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen, niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi tapahtunut.

Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten» lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat. Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä, hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti, ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski ilmestyivät, kaikki hiljenivät.