Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.
Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä, vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen. Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia, joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken. Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko, hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit —, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen, ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa, eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti, vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä, jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.
Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys. Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat, mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet. Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta. Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän, joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa. Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään, mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin »ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut. Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä, jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot, — hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa naiskysymyksestä.
II.
Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.
— Stavrogin, tahdotteko teetä?
— Antakaa, — vastasi puhuteltu.
— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen.
— Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.
— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa, teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on olevinaan nimipäivät.
— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.