— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.
— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista, vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin asti se on ollut vielä aivan uutta, – naisylioppilas ehätti samassa vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen julmasti.
– Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, — että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat…
— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti naisylioppilas.
— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin joku toinenkin, niin…
— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, — katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.
— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä, että minulla on niitä liian paljon… — lukiolainen yritti pitää puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.
— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti naisylioppilas.
Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.
— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin se on!