— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te, Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky: »kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo tietää Belinskin teoksista.
— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat vaihtoivat keskenään.
— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.
— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi olla epätietoisuudessa.
»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen…
— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.
— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, — vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.
— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.
— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.
— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.