— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi rummuttanut?
— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan auttaa yhteistä asiaamme?
— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.
— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin ääni.
— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi. Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät ja musiikkia.
— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten nyrkeillään koskettimia.
— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.
Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.
— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.
— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.