— Pyhitettyäni tarmoni tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen tutkimiseen, rakenteen, joksi tämä nykyinen kerran vaihtuu, olen tullut siihen vakaumukseen, että kaikki yhteiskunnallisten systeemien luojat, aina vanhimmilta ajoilta nykypäiviimme, aina vuoteen 187. .. saakka ovat olleet haaveilijoita, satujen sepittelijöitä, typeryksiä, jotka ovat puhuneet itseänsä vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet luonnontieteistä kerrassaan mitään, eivät ole ymmärtäneet sitä merkillistä eläintä, jota nimitetään ihmiseksi. Platon, Rousseau, Fourier, alluminiumipilarit, kaikki tämä kelpaa ehkä varpusille, mutta ei ihmisten yhteiskunnalle. Mutta koska tulevaisuuden yhteiskuntamuoto on tarpeen nimenomaan jo nyt, kun kaikki aiomme ryhtyä lopulta toimintaan, niin ettei enää tarvitsisi ruveta sillä vaivaamaan päätä, ehdotan oman maailmanjärjestämissysteemini. Kas tässä! — hän napsahdutti vihkoonsa. — Yritän selostaa kokoukselle teokseni mahdollisimman suppeassa muodossa, mutta huomaan sittenkin, että minun on pakko tehdä esitykseeni suullisesti useita sivuhuomautuksia, niin että koko selostukseni vie ainakin kymmenen iltaa, toisin sanoen, yhtä monta iltaa kuin teoksessani on lukuja. (Kuului naurua.) Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että systeemini ei ole vielä aivan lopullisesti valmis. (Taas kuului naurua.) Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa kuin tämä minun ehdottamani — ei voi olla olemassakaan.
Nauru kajahteli yhä kuuluvammin, mutta enimmäkseen nauroi sentään vain nuoriso ja niin sanoakseni ne vieraat, jotka eivät olleet asioista oikein täysin selvillä. Talon emäntä, Liputin ja rampa opettaja olivat harmissaan.
— Jos te kerran itse ette ole osannut saada systeemiänne syntymään ja jos se on teidät itsennekin saanut epätoivoon, niin mitä meillä olisi enää siihen sanottavaa? — huomautti muudan upseeri varovaisesti.
—-Te olette oikeassa, herra upseeri, — Šigaljov kääntyi hänen puoleensa töykeästi, — ja sitäkin enemmän, kun niin sattuvasti osuitte juuri sanaan »epätoivo». Se on totta, olen joutunut epätoivoon. Mutta siitäkin huolimatta se, mitä olen esittänyt kirjassani, on eittämättömästi ainoa keino. Mitään muuta ratkaisumahdollisuutta ei ole, eikä kukaan keksi mitään sen parempaa. Kiiruhdan senvuoksi, että aika ei kuluisi hukkaan, kutsumaan kaikkia teitä kymmenenä eri iltana kuuntelemaan esitystäni, että voisitte sitten sanoa siitä mielipiteenne. Jos taas jäsenet eivät halua kuunnella minua, niin hajaantukaamme jo heti alussa: miehet valtiollisille toimialoille ja naiset — keittiöihin, sillä kiellettyänsä minun teokseni heille ei jää mitään muutakaan mahdollisuutta. Ei min-kään-nä-kois-tä, ei muuta mitään! Hylätessään etsikkoaikansa he vain tuottavat itsellensä turmiota, sillä lopulta he kuitenkin palaavat tähän.
Kaikki alkoivat liikehtiä. »Onko hän hullu, vai mikä häntä vaivaa.» kuului ääniä.
— On siis kysymys vain Šigaljovin epätoivosta, — päätteli Ljamšin, — ja päivän kysymys on siis: onko hänen oltava epätoivoissaan vai eikö?
— Šigaljovin epätoivon partaalla oleminen koskee henkilökohtaisesti vain häntä itseään — ilmoitti lukiolainen.
— Ehdotan äänestettäväksi: missä määrin Šigaljovin epätoivo koskettaa yhteistä asiaa sekä kannattaako meidän siis kuunnella häntä vai eikö? — huomautti iloisesti upseeri.
— Ei ole kysymys nyt siitä, — rampa opettaja tarttui lopulta asiaan. Hän puhui jonkinlainen pilkan hymy huulillaan, niin että oli vaikeata päätellä, puhuiko hän leikillä vai tosissaan. — Ei, hyvät herrat, ei ole kysymys siitä. Herra Šigaljov on aivan liian tosissaan suhtautunut tehtäväänsä ja on lisäksi liian vaatimaton. Tunnen jo hänen kirjansa. Hän ehdottaa siinä kysymyksen lopullisesti ratkaistavaksi siten, että ihmiskunta jaetaan kahteen eri suureen osaan. Yksi kymmenesosa saa henkilökohtaisen vapauden ja rajattoman oikeuden hallita yhdeksää kymmenesosaa, joka menettää kaiken persoonallisuutensa ja muuttuu ikäänkuin joksikin laumaksi. Rajattomassa alistumisessaan tämä lauma saavuttaa uudestisyntymisten sarjan kautta alkuperäisen viattomuutensa, ikäänkuin jonkinlaisen alkuperäisen paratiisin, vaikka kaikki sen jäsenet joka tapauksessa kuitenkin tulevat tekemään työtä. Ne keinot, joita tekijä esittää ja joiden avulla näistä ihmiskunnan yhdeksästä kymmenesosasta jatkuvan uudelleenkasvattamisen avulla muodostuu lauma, ovat varsin merkillisiä, luonnollisiin tosiasioihin perustuvia sekä täysin loogillisesti suunniteltuja. Kaikkiin johtopäätöksiin ei tosin voi yhtyä, mutta tekijän järkeä ja tietoja ei sovi mitenkään epäillä. On hyvin ikävää, että kymmenen iltaa kestävän esityksen kuunteleminen ei ole näissä olosuhteissa mahdollista, sillä olisimme varmasti saaneet kuulla jotakin hyvin mielenkiintoista.
— Oletteko te aivan tosissanne? — mme Virginskaja kääntyi ramman puoleen hieman hätääntyneenä. — Ja tuo mies, joka ei ymmärrä, mihin oikein tunkea ihmiset, syöksisi heistä yhdeksän kymmenesosaa orjuuteen? Olen jo kauan epäillyt häntä.