— Hyvät läsnäolijat!…
— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman tarjotinta tai lautasta.
Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.
— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski kaataen konjakkia pikariin.
— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.
— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi Pjotr
Stepanovitš samassa.
— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä selko selälleen.
— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä, likaisia kynsiään.
Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä nähtävästi miellytti.
— Tässä ikkunalla minä kai näin ne äsken, — neiti nousi pöydän ääreltä hakemaan saksia ja toikin ne jo samassa niitä haluavalle. Pjotr Stepanovitš otti sakset katsahtamatta edes niiden tuojaan ja alkoi puuhailla niillä. Arina Prohorovna ymmärsi nyt, että tämä oli »luonnollinen ote», ja häpesi äskeistä loukkaantumistaan. Kokouksen osanottajat katsahtivat äänettöminä toisiinsa. Rampa opettaja piti vahingoniloisena Verhovenskia silmällä. Šigaljov jatkoi edelleen: