Tätä mieletöntä puhetta kuullessani pääni vaipui aivan rinnalle. Oli päivänselvää, ettei ketään voitu vangita enemmän kuin voitiin toimittaa koti tarkastustakaan siten, kuin hän oli kaikesta kertonut. Hän ei varmastikaan muistanut oikein tarkoin, miten kaikki oli käynyt. Tämä kaikki tapahtui tosin niihin aikoihin, jolloin nykyiset lait eivät vielä olleet astuneet voimaan. Olihan totta — hänen omien sanojensa mukaan, että hänelle ehdotettiin tosin lainmukaista asiankäsittelytapaa mutta hän tahtoi olla ovelaa ovelampi ja kieltäytyi siitä itse… Eihän siitä tosin vielä ole niinkään kauan, kun kuvernööri saattoi, tosin äärimmäisissä tapauksissa… Mutta voiko tässä nyt olla kysymys tuollaisesta äärimmäisestä tapauksesta? Kas se minua tässä ajattelutti.
— Tämän on varmasti aiheuttanut Pietarista lähetetty sähkösanoma, —
Stepan Trofimovitš virkkoi äkkiä.
— Sähkösanomako? Teitä koskeva? Senkö vuoksi muka, että teillä oli Herzenin teokset ja tuo runoelmanne? Te olette mennyt aivan sekaisin päästänne. Tämäkö olisi nyt mikään syy vangitsemiseenne?
Minä jo aivan suutuin. Hän veti suunsa irveeseen, häntä näkyi loukkaavan — ei suinkaan huutava puhetapani, vaan tuo käsitykseni, »ettei ollut syytä, muka vangitsemiseen».
— Kuka voi meidän aikanamme olla varma siitä, ettei hän jostakin syystä joutuisi vangittavaksi! — hän jupisi salaperäisesti. Oudon mieletön ja mahdoton ajatus välähti mieleeni.
— Stepan Trofimovitš, sanokaahan minulle kuten ainakin ystävälle, — huudahdin,— kuten tosi ystävälle, minä en teitä petä: kuulutteko johonkin salaiseen järjestöön vai ettekö?
Ja kas, ihmeekseni kuulin silloin, ettei hän ollut edes tästä oikein varma: ei tietänyt oikein itsekään, kuuluiko hän johonkin salaiseen järjestöön vai eikö.
— Niin, miten sen nyt ottaa, voyez-vous…
— Kuinka niin »miten ottaa»?
— Kun ihminen kaikesta sielustaan ja mielestään harrastaa edistystä ja… kuka voisi sellaista mennä takaamaan: luulet, että et kuulu mihinkään, mutta annas olla, niin eräänä kauniin päivänä huomaatkin kuuluvasi johonkin.