Hän katsahti minuun omituinen ilme kasvoissaan. Tämä ilme oli säikähtynyt, mutta samalla se ikäänkuin tunnusteli minua. Yhä enemmän ja enemmän hän joutui suunniltaan ja suututteli jollekulle, — kuka sen oikeastaan tiesi miksi, — sikäli kuin aika kului eikä »kuomurekeä» kuulunut. Samassa Nastasja, joka jostakin syystä oli poistunut keittiöstä eteiseen, pudotti siellä vaatenaulakon. Stepan Trofimovitš alkoi vapista ja jähmettyi aivan paikoilleen. Mutta kun asia selvisi, hän kiukusta melkeinpä vingahdellen alkoi tömisyttää jalkojansa Nastasjalle ja ajoi hänet takaisin keittiöön. Hetken kuluttua hän virkkoi katsellen epätoivoisena minuun:
— Olen hukassa! Cher, — hän istuutui taas viereeni ja katsahti syvän säälin ilmein minua tarkkaavaisesti silmiin, — cher, en pelkää Siperiaa, vannon sen, o, je vous juré […vannon sen…] (oikein kyynelet puristuivat esiin), pelkään jotakin aivan muuta…
Arvasin, että hän aikoi ilmaista minulle lopultakin jotakin tavatonta, jota hän aina tähän saakka oli pidättynyt ilmaisemasta.
— Pelkään häpeätä, — hän kuiskasi salaperäisesti.
— Mitä häpeätä? Asiahan on aivan päinvastoin! Uskokaa minua, Stepan Trofimovitš, kaikki selviää jo tänään, ja kaikki kääntyy teidän parhaaksenne…
— Oletteko niin varma siitä, että minut armahdetaan?
— Miten niin »armahdetaan»? Millaisia sanoja te käytättekään? Mitä te sitten olisitte tehnyt? Vakuutan teille, että te ette ole tehnyt yhtään mitään!
— Qu'en savez-vous [Mitä tiedätte te siitä?]; koko minun elämäni cher… Ne muistavat kaiken… ja jolleivät lie löydä mitään, niin sitä pahempi, — hän lisäsi samassa aivan odottamatta.
— Kuinka niin »sitä pahempi»?
— Paljon pahempi.