— En ymmärrä.
— Ystäväni, ystäväni, mitäpä siitä, jos olisikin lähdettävä Siperiaan, Arkangelskiin, luovuttava kaikista oikeuksista, — jos kerran on sorruttava, niin mikäpä sille! Mutta… pelkään jotakin muuta (taas seurasi kuiskaus, säikähtynyt ilme ja salaperäisyys).
— Muuta… mitä, mitä?
— Pelkään raippoja, — hän sai sanotuksi ja katsahti minuun kuin kadotukseen tuomittu.
— Keneltä te saisitte raippoja? Missä? Miksi? — huudahdin säikähtyneenä peläten hänen kadottaneen järkensä.
— Missä? Tietysti siellä, missä niitä on tapana antaa. Voi, cher, — hän kuiskasi aivan korvaani, — allanne lattia alkaa äkisti liikkua, te vajoatte puoliksi… Senhän kaikki tietävät.
— Satuja, — huudahdin arvattuani, mistä oli kysymys, — perättömiä juttuja, oletteko tosiaankin aina näihin asti uskonut tuommoista? Räjähdin äänekkääseen nauruun.
— Satujako? Onhan näiden satujen täytynyt saada alkunsa jostakin. Ruoskittu ei itse kertoisi sellaista. Kymmenentuhatta kertaa olen kaiken tuon kuvitellut mielessäni!
— Niin mutta teitä, minkä vuoksi nyt teitä. Ettehän te ole tehnyt mitään?
— Sitä pahempi. Kun huomaavat, etten ole tehnyt mitään, niin ruoskittavat.