— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.
— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat: »Teidän ylhäisyytenne… olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä… tehtaan isännöitsijä… etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e., j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.
Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin »kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi…
— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.
Syntyi kuolon hiljaisuus.
Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.
Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään. Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta, tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt. Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä, vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun. Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.
— Cher, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla… silloin kun hänen on toimittava itsenäisesti.
Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.
— Tuolta? — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. — Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi, kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti. Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin, aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä jo itseäänkin halutti peräytyä.