Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä, aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut. »Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».

Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), – että Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen »ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken, mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja »vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen, — »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta… Ei, hyvä rouva, nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te, hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani. Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi… Te hymyilette sarkastisesti! On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se, hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen — omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi. Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen. — »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani, niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia, ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa», että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin», että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että »teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!…» Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani, tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, — »että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi aivan lopullisesti — lopullisesti!…» Mutta nyt Julija Mihailovna yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi, että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen», — hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan, taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai… tai hyppään itse sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti, äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia, pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti, mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei, mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä, liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori, ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta, ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi muistuttamaan häntä siitä, että – – – skin kokouksen osanottajat odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa, jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen, olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa tuli: »Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire, Candide. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!» Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa, tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin, yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää, astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin, että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen, joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä… Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään. Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».

— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.

— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne.
Kaupungissa on kapina.

— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.

— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.

— Špigulinilaiset!…

Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen »Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen: »špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.

Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten» joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen, kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän nousi ajoneuvoista.

— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken. Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan? Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas vierimään. Hänen silmissään musteni.