Hän kuunteli nyökäytellen päätänsä, mutta kuitenkaan nähtävästi ymmärtämättä puhettani. Me seisoimme jo melkein kynnyksellä.

— Cher, — hän ojensi kätensä nurkassa palavaa lamppusta kohti, — cher, en ole koskaan uskonut tuohon, mutta… olkoon niin, olkoon! (Hän teki ristinmerkin!) Allons!

»No niin, näin onkin parempi,» ajattelin tullessani hänen kanssaan ulkoportaille, »matkalla auttaa meitä raitis ilma, me rauhoitumme, palaamme kotiin ja käymme lepäämään».

Laskelmani osoittautuivat kuitenkin vääriksi. Matkalla juuri tapahtui jotakin, mikä järkytti kokonaan Stepan Trofimovitšin ja sai hänet lopullisesti suuntautumaan… niin että en olisi voinut odottaakaan ystävältäni senkaltaista intoa, jota hän tänä aamuna ilmaisi. Hyvä ystäväni, ystäväparkani!

KYMMENES LUKU.

Flibustjerit. Kohtalokas aamu.

I.

Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin. Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko, Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten, joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet »kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa, — mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko, johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia, s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla. Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville. Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat, kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät, eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen, ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta, sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä keskustelun tuloksista…

Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin, olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa, mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä, kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, — kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia, niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.

Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, — kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona. Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys. Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely, salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi, ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on, että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta», ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten…