Hänen silmänsä leimusivat.
Me istuimme näin vielä noin tunnin verran, ehkä enemmänkin, yhä vain jotakin odotellen,— olimme kerta kaikkiaan saaneet sellaisen päähänpiston. Stepan Trofimovitš kävi taas pitkäkseen, sulkipa silmänsäkin ja oli näin kahdenkymmenen minuutin ajan sanaakaan sanomatta, niin että lopulta jo luulin hänen nukahtaneen tai ainakin vaipuneen horrokseen. Äkkiä hän kuitenkin hypähti taas pystyyn, riuhtaisi pyyhinliinan päästään, nousi sohvalta, läheni peiliä, sitaisi vapisevin käsin kaulaliinansa ja äänen ukkosena jyrähdellessä käski Nastasjaa ojentamaan hänelle päällystakin, uuden hatun ja kepin.
— En kestä enää kauemmin, — hän lausui äänen tuontuostakin pettäessä, — en voi enää, en voi!… Menen itse!
— Minne sitten? — minäkin kavahdin jo pystyyn.
— Lembken luo. Cher, minun täytyy, se on välttämätöntä, se on velvollisuuteni. Olen kansalainen ja ihminen enkä lastunsirpale, minulla on oikeuteni, vaadin oikeuksiani… Kahteenkymmeneen vuoteen en ole välittänyt oikeuksistani, on suorastaan rikollista, että olen unohtanut valvoa niitä… mutta nyt vaadin. Hänen on pakko sanoa minulle kaikki, aivan kaikki. Hän on saanut sähkösanoman. Vangitkoon, jos tahtoo, vangitkoon, vangitkoon, mutta kiusata hän ei saa minua! — Näin hän huusi kiljahdellen ja tömisytteli jalkojansa maahan.
— Hyväksyn täydelleen aikeenne, — sanoin tahallisen rauhallisesti, vaikka olinkin hänestä hyvin levoton, — lienee todellakin viisaampaa tehdä se kuin istua epätietoisuudessa, mutta mielialaanne en hyväksy. Tarkastelkaahan, minkä näköinen olette, miten te tuollaisena voisitte mennä sinne. Il faut être digne et calme avec Lembke. [Lembken kanssa on käyttäydyttävä arvokkaasti ja rauhallisesti.] Toden totta, nyt te voisitte ehkä hyökätä siellä jonkun kimppuun ja puraista.
— Ilmiannan itse itseni. Menen suoraan leijonan kitaan…
— Minä tulen mukaanne.
— En ole vähempää teiltä odottanutkaan, otan vastaan uhrinne, todellisen ystävän uhrin, mutta vain portille asti, portille. Te ette saa, teillä ei ole oikeutta saattaa itseänne huonoon huutoon minun vuokseni. O, croyez-moi, je serai calme [Oh, luottakaa minuun, tulen olemaan rauhallinen]. Tunnen olevani tänä hetkenä à la hauteur de tout ce qu'il y a de plus sacre… [– – – pyhimpien tehtävien tasalla…]
— Ehkäpä tulen sinnekin mukaanne, — keskeytin hänet. — Eilen ilmoitettiin minulle tuolta heidän typerästä juhlatoimikunnastansa, — Vysotski toi tiedon, — että minutkin on otettu lukuun ja että minuakin on päätetty pyytää airueksi huomiseen juhlaan… vai mitä se nyt olikaan yhdeksi niistä kuudesta herrasta, joiden on määrä valvoa tarjoilun puolella järjestystä, olla huomaavainen naisille, viedä vieraat heille varatuille paikoille ja kantaa vasemmalla olallaan valko-punakirjavaista marsalkan nauhaa. Aioin kieltäytyä, mutta miksi en nyt tulisi mukaanne ja ilmoittaisi tekosyyksi haluavani keskustella tästä asiasta itse Julija Mihailovnan kanssa… Ja siten me pääsemme yhdessä sisälle.