Jo samana hetkenä, jolloin Nikolai Vsevolodovitš oli tullut huoneeseen, olin huomannut, että Liza katsahti häneen nopeasti ja hyvin tarkkaavaisesti eikä irroittanut hänestä pitkään aikaan silmiänsä, — niin pitkään aikaan, että se lopulta jo herätti yleistä huomiota. Näin, että Mavriki Nikolajevitš kumartui takaapäin hänen puoleensa aikoen kai kuiskata jotakin hänelle, mutta nähtävästi muutti sitten mielensä ja suoristautui äkkiä katsellen syyllisen näköisenä ympärillensä. Nikolai Vsevolodovitš ei herättänyt suinkaan vähemmän uteliaisuutta: Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja hänen katseensa harvinaisen hajamielinen. Kohdistettuaan heti tullessaan ensimmäisen kysymyksensä Stepan Trofimovitšiin hän aivan kuin olisi heti sen jälkeen kokonaan unohtanut, missä oli, eikä liene muistanut lähestyä emäntääkään. Lizaan hän ei katsahtanut kertaakaan, — ei sen vuoksi, että hän ei olisi sitä tahtonut, vaan yksistään siksi, — tahdon tätä seikkaa erikoisesti tähdentää, — että hän ei tätäkään ollenkaan huomannut. Ja yht'äkkiä, pienen vaitiolon jälkeen, joka seurasi Julija Mihailovnan kehoitusta, että kokous aloitettaisiin, — yht’äkkiä kajahti Lizan tahallisen kova ääni. Hän kääntyi Nikolai Vsevolodovitsin puoleen.
— Nikolai Vsevolodovitš, joku kapteeni, joka nimittää itseänsä teidän sukulaiseksenne, vaimonne veljeksi, nimeltään Lebjadkin, kirjoittelee minulle yhä sopimattomia kirjeitä, moittii teitä sekä tarjoutuu ilmaisemaan minulle joitakin teitä koskevia salaisuuksia. Jos hän tosiaankin on teidän sukulaisenne, niin kieltäkää häntä loukkaamasta minua ja säästäkää minua noilta ikävyyksiltä.
Peloittava taistelun haaste kajahti noista sanoista, sen kaikki ymmärsivät. Syytös oli ilmeinen, vaikka se tytölle itselleenkin oli ehkä tullut aivan odottamatta. Hän muistutti ihmistä, joka oli ummistanut silmänsä heittäytyäkseen katolta alas.
Mutta Nikolai Stavroginin vastaus oli vieläkin hämmästyttävämpi.
Ensinnäkin oli jo hyvin omituista se, että hän ei ollenkaan hämmästynyt, vaan kuunteli Lizan sanoja mitä rauhallisimman tarkkaavaisesti. Ei ihmetystä enemmän kuin suuttumustakaan kuvastunut hänen kasvoissaan. Yksinkertaisesti, lujasti, vieläpä aivan kuin olisi tähän erikoisesti valmistunut, hän vastasi tähän kohtalokkaaseen kysymykseen.
— Se on totta, onnettomuudekseni olen tämän miehen sukulainen. Olen hänen sisarensa, syntyjään Lebjadkinan, aviomies ja olen ollut jo pian viiden vuoden ajan. Olkaa aivan varma siitä, että esitän hänelle nämä vaatimuksenne mahdollisimman pian, ja takaan, että hän ei tule enää teitä häiritsemään.
En unohda koskaan sitä kauhun ilmettä, joka nyt kuvastui Varvara Petrovnan kasvoissa. Aivan mielettömänä hän kohosi tuoliltaan oikea käsi ojennettuna, aivan kuin olisi sillä tahtonut suojella itseänsä jotakin vastaan. Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen, Lizaan, kaikkiin muihin, hymähti samassa määrättömän ylimielisesti sekä poistui rauhallisesti huoneesta. Kaikki huomasivat, miten Liza syöksähti pystyyn sohvalta, heti kun Nikolai Vsevolodovitš oli kääntynyt lähteäksensä, ja aivan selvästi näytti aikovan lähteä juoksujalkaa tämän jälkeen, mutta yht'äkkiä hän taas aivan kuin havahtui eikä lähtenytkään juoksemaan, vaan poistui aivan rauhallisesti sanomatta sanaakaan kenellekään ja katsahtamatta kehenkään, vain Mavriki Nikolajevitšin saattamana, joka tietenkin riensi hänen jälkeensä…
Siitä hälinästä ja niistä puheista, jotka tämä tapaus synnytti tänä iltana kaupungissamme, on turhaa edes mainita. Varvara Petrovna sulkeutui kaupunkitaloonsa, ja Nikolai Vsevolodovitšin kuultiin ajaneen suoraan Skvorešnikiin edes äitiänsä tapaamatta. Stepan Trofimovitš kehoitti minua illalla menemään cette chère amien luo ja rukoilemaan tätä päästämään hänet luokseen, mutta minua ei otettu vastaan. Stepan Trofimovitš oli hyvin hämmästynyt ja valitteli itkien: »Sellainen avioliitto! Sellainen avioliitto! Sellainen kauhistus perheessä.» Näin toisteli hän tuon tuostakin. Hän muisteli muuten myös Karmazinovia ja sätti häntä kauheasti. Tarmokkaasti hän valmistautui kuitenkin myös huomista luentoansa varten, — voi niitä taiteilijaluonteita! Hän harjoitteli oikein peilin edessä ja koetti palautella mieleensä kaikki sukkeluudet ja terävät huomautukset, joita hän oli elämänsä varrella keräillyt ja kirjoittanut yksistään sitä varten hankittuun vihkoseen, voidakseen ne liittää jotenkin huomiseen luentoonsa.
— Ystäväni, kaiken tämän teen ylevän aatteen vuoksi — hän haasteli minulle nähtävästi puolustautuen — Cher ami, kaksikymmentäviisivuotiselta paikaltani olen nyt irtaantunut ja lähtenyt liikkeelle, mutta minne — en tiedä, mutta liikkeelle olen ainakin lähtenyt…