— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.
— En, oikein tiedä… nyt…
— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton… ajatelkaahan… juuri nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.
— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole ollenkaan välttämätön. Muuten olen…
— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna — kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta, ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa sosialisteja!…
— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta, Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.
— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni] — kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.
Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut, siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne. Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.
— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty…
Tämän hän virkkoi äänekkäästi, niin että se kajahti yli koko huoneen, ja lopetti puheensa lujin äänenpainoin. Hänen sanansa tekivät varsin omituisen vaikutuksen. Kaikki vainusivat jotakin sairaalloisen onnetonta olevan tulossa. Huomasin, miten Julija Mihailovna kalpeni. Tätä vaikutusta lisäsi vielä eräs aivan joutava pikku sattuma. Tehtyään tiettäväksi, että »oli ryhdytty toimenpiteisiin», Lembke käännähti äkillisin, liikkein ja aikoi poistua huoneesta, mutta parin askelen päässä hän kompastui mattoon ja oli vähällä langeta nenälleen. Hetkeksi hän pysähtyi, katsahti siihen paikkaan, johon oli kompastunut ja virkkoi ääneen: »siirrettävä», — ja poistui ovesta. Julija Mihailovna riensi hänen jälkeensä. Hänen poistuttuansa syntyi hälinä, niin ettei saanut oikein mistään mitään selvää. Toiset kuuluivat sanovan; että hän oli »hermostunut», toiset taas, että hän oli liiaksi »rasittunut». Muutamat osoittelivat sormellaan otsansa seutua, ja Ljamšin kohotti jossakin nurkassa kokonaista kaksi sormea otsansa yläpuolelle. Viittailtiin jonkinlaisiin perheriitoihin, ja kaikki tämä tietenkin tapahtui kuiskaamalla. Ei kukaan tehnyt lähtöä, vaan kaikki jäivät odottelemaan jotakin. Minulla ei ole tietoa siitä, mitä Julija Mihailovna ehti tänä aikana toimittaa, mutta ehkä noin viiden minuutin kuluttua hän palasi yrittäen voimiensa takaa näyttää rauhalliselta. Hän yritti kierrellen kertoa, että Andrei Antonovitš oli muka hieman kiihoittunut, mutta että tämä ei merkinnyt yhtään mitään, että hänelle joskus tapahtui tällä tavoin ja että näin oli ollut aina lapsuudesta asti, mutta että hän tunsi miehensä »paljon paremmin» ja että huominen juhla oli varmasti saattava hänet taas hyvälle tuulelle. Sen jälkeen hän sanoi vielä muutamia mairittelevia sanoja — mutta ainoastaan kohteliaisuudesta — Stepan Trofimovitšille ja sen jälkeen kehoitti äänekkäästi toimikunnan jäseniä heti alkamaan pitää istuntoa. Tällöin vasta alkoi ne, jotka eivät kuuluneet tähän toimikuntaan tehdä kotiinlähtöä, mutta tämän kohtalokkaan päivän surulliset tapahtumat eivät vieläkään olleet lopussa.