— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni kulumatonta aikaa ja… tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia vaatimuksia.
— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus kuulla ihmeellisiä säkeitä… Semjon Jegorovitšin runollisen innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, — niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan, vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä. Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen ajatuksen vaalimistaan.
Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.
— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois… Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.
Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista, vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e., sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.
— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme tehtävämme suorittaneet… odottamatta palkintoa… Niin olen tekevä minäkin.
— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.
— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku nuorista herroista aivan odottamatta.
Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.
— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita Stepan Trofimovitšin puoleen.