Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat aselaatikot ja istahtanut entiselle paikalleen.
— Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän mutisi aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin hän siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin seuraavankin kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä mustilla, himmeillä silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla lempeä, jopa ystävällinenkin ilme.
— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista. Siinä on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi jonkin konnantyön tai… niin, pääasia olisi, että teko olisi häpeällinen, hyvin alhainen, mutta samalla huvittava… niin että se säilyisi ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole olemassa.» Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa ihmiset syljeskelisivät, eikö totta?
— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.
— En… en minä sitäkään… mutta kun kerran ajattelin tätä, niin tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.
— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On paljon ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta. Se on totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.
— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti Stavrogin hänet kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa ajatustaan, — ja siellä te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne ilkeydet… Tiedätte aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille nauretaan ja syljeskellään teidän nimeänne mainittaessa tuhat vuotta, niin että koko kuu tärisee. Mutta nyt te olette maan päällä ja katsotte täältä käsin kuuta. Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te mahdollisesti siellä teitte, ja se, että sikäläiset syljeskelevät siellä teidän nimeänne mainitessaan, eikö totta?
— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.
— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?
— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä… yhdentekevää. Kolme päivää. Makaa sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu, mutta eukko tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin Hampurista, että voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.