— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!
— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.
— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra. Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä olen teille elämäni loppuun kiitollinen.
Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia. Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.
II.
Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla, lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:
— Tekö siellä? Tekö?
— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.
— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän se todella oli, – olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!
Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi kynttilää.