— Teillä ei ole oikeutta! Selittäkää se hänelle, selittäkää! — huusi
Gaganov.
Olen täydelleen Nikolai Vsevolodovitšin kanssa yhtä mieltä, — lausui
Kirillov.
— Miksi hän tahtoo säästää minua? — raivosi Gaganov kuuntelematta ketään. — Halveksin hänen armontarjoustaan… Sylkäisen… minä…
— Kunniasanallani, en vähääkään aikonut loukata teitä, — puuttui Nikolai Vsevolodovitš puheeseen kärsimättömästi, — ammuin ilmaan, koska en halua enää tuottaa kuolemaa, en teille enkä kenellekään muulle, se ei koske yksistään siis teitä. Totta on, etten käsitä, että minua olisi loukattu, ja minua surettaa, kun huomaan sen suututtavan teitä. Mutta en salli kenenkään loukkaavan oikeuksiani.
— Jos hän kerran siinä määrin pelkää verta, niin kysykääpä häneltä, miksi hän sitten oikeastaan on haastanut minut kaksintaisteluun? — huusi Gaganov raivoissaan yhä Mavriki Nikolajevitšin puoleen kääntyen.
—- Olihan suorastaan mahdotonta olla haastamatta teitä! — yritti Kirillov, — ettehän te ottanut mitään kuuleviin korviinnekaan, mitenkäs muuten olisi teistä päässyt irti.
— Tahdon vain huomauttaa, — Mavriki Nikolajevitš, joka hartaasti ja nähtävästi kärsien koetti harkita asiaa, sanoi sanansa, — jos vastustaja jo edeltäkäsin ilmoittaa ampuvansa ilmaan, niin eihän kaksintaistelu todellakaan voi jatkua… siihenhän on hyvin ymmärrettävä… ja selvä syy.
— Enhän minä ole väittänyt tahtovani joka kerran ampua ilmaan! — huudahti Stavrogin jo kokonaan malttinsa menettäneenä. — Ettehän te voi tietää, mitä minulla on mielessä ja miten nyt aion ampua… minun puolestani kaksintaistelu voi esteettä jatkua.
— Koska asia on siten, voidaan aloittaa uudelleen, — sanoi Mavriki
Nikolajevitš Gaganoville.
— Hyvät herrat, paikoillenne! — Kirillov komensi.