Vastustajat kävivät toisiaan kohti, Gaganov ei taaskaan osunut, ja Stavroginin laukaus lensi taas ilmaan. Muuten, Nikolai Vsevolodovitšin laukauksista olisi hyvin voinut väitellä, ja jos hän äsken itse ei olisi nimenomaan väittänyt tahallaan ampuneensa tähtäämättä, olisi yhtä hyvin voinut väittää hänen ampuneen, kuten pitikin. Ei hän tähdännyt suoraan taivaaseen tai puuhun, vaan oli tähtäävinään vastustajaansa, vaikkakin tosin metrin verran yläpuolelle hänen hattuaan. Toisella kerralla tähtäys näytti vieläkin todellisemmalta, mutta Gaganovia oli enää mahdoton saada luopumaan hänen epäluulostansa.
— Taas! — hän huudahti kiristellen hampaitaan, — yhdentekevää! Minut on haastettu, ja käytän siis hyväkseni oikeuttani. Tahdon ampua kolmannen kerran… käyköön miten tahansa.
— Teillä on siihen täysi oikeus, — sanoa jymähdytti Kirillov siihen.
Mavriki Nikolajevitš ei sanonut sanaakaan. Kolmannen kerran asetuttiin vastakkain, komennus kuului. Tällä kertaa Gaganov meni aivan rajaviivalle ja alkoi tähdätä jo siitä suoraan, kahdentoista askelen päästä. Hänen kätensä vapisivat liian pahasti, hänen oli mahdoton tähdätä oikein. Stavrogin seisoi pistoli ojennettuna maata kohti ja odotti laukausta.
— Tähtäätte liian kauan, liian kauan! — huudahti Kirillov kiihkeästi, — laukaiskaa! — Laukais-kaa! Mutta samassa jo kajahtikin laukaus, ja tällä kertaa Nikolai Vsevolodovitšin valkea huopahattu lensi maahan. Laukaus oli hyvin osattu. Hatun kuvussa ampumareikä oli sangen alhaalla. Vain puoli tuumaa alemmaksi, ja kaikki olisi ollut selvää. Kirillov meni luo ja ojensi hatun Nikolai Vsevolodovitšille.
— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti. Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset heti täyteen laukkaan.
III.
— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden, mutta vasta lähellä kotiansa.
— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.
Stavrogin hillitsi itsensä.