IV.
Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan» hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.
— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli parhaillaan omalla puolellaan.
— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen, — vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni, pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa häntä vastaan… ja että tämä on tahtoni… ja kun saan aikaa, pyydän kyllä itse hänet luokseni… kuulithan?
— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan luotuna.
— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo luokseni.
— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.
— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.
Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.
— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.